Moi, mitä kuuluu?

Täysin arkinen kysymys työpaikan käytävillä ja kahvipöydässä. Kunnes saapui koronapandemia.

Poikkeustilan myötä monien yritysten toiminta loppui kuin seinään ja työntekijöitä jouduttiin täysin yllättäen lomauttamaan tai irtisanomaan töiden loputtua – tilanne, mihin mikään esimieskoulutus ei varmastikaan riittävästi valmista. Kalenterit tyhjentyivät ilman varoitusta eikä tilanteeseen voitu tunnetasolla varautua lainkaan, sillä ei ollut merkkejä esimerkiksi yrityksen taloudellisen tilanteen huononemisesta usealta vuodelta.

Yhtenä päivänä vielä oltiin yhdessä toimistolla kahvipöydän ääressä ja seuraavana oli hiljaisuutta yksin kotona.

Maaliskuun puolivälissä työt päättyivät monella kuin seinään. Yhtenä päivänä vielä oltiin yhdessä toimistolla kahvipöydän ääressä ja seuraavana oli hiljaisuutta yksin kotona. Kukaan ei heittänyt läppää tai kysynyt miten menee. Työpaikan WhatsApp-ryhmä ei päivity, eikä ollut mitään tietoa mitä on tapahtumassa. Tulevat työvuorot vain katoavat ilman varoitusta.

Tilanteen tuoma shokki ajoi monella työpaikalla normaalisti hyvin tiiviin porukan ensin täysin erilleen, ja jokainen etsi omaa selviytymiskeinoaan. Normaalisti kuulumisia tulee kyseltyä moneen kertaan päivän aikana, ja nyt sitä ei yhtäkkiä olekaan. Ehkä mietittää myös millainen on työyhteisö, johon joskus palataan, jos palataan.

Varsinkin aluksi itsestä tuntui vaikealle lukea sosiaalisesta mediasta, miten ystävieni työpaikalla mukauduttiin tilanteesiin. Työyhteisö selviytyi yhdessä, jutteli tiiminä Teamsissa ja jakoi tunteitaan etätyöstä samalla kun samaa kun omaa tiimiä ei yhtäkkiä ollutkaan ympärillä. Tuntui, että LinkedInissa jokainen työpaikka lähetti ruokaa, jumppakuminauhoja tai vähintäänkin suklaata huolehtiakseen etätyöntekijöidensä jaksamisesta. Ei ollakaan pitkällä lomalla, josta voi lähettää ärsyttävän lomakuvan, ja josta palataan liian pian töihin. Poissaolosta olisikin tulossa pidempi kuin mistään lomasta.

Usein pelko siitä, ettei osaa käsitellä toisen tunteita saa meidät piiloutumaan ja välttelemään tilannetta parhaamme mukaan.

Luin keväällä artikkelin esimiehestä, joka joutui irtisanomaan kokonaisen osaston kahdeksan tunnin varoajalla. Hän pyysi jokaista työntekijäänsä tulemaan auditorioon ja tuomaan ansioluettelonsa, joita he yhdessä työtiiminä sitten hioivat sen viimeisen työpäivän. Tarinalla ei ole päivämäärää, mutta tässä on mielestäni upea esimerkki uskalluksesta kohdata ihmiset ja heidän tunteensa, eikä piiloutua asioiden taakse. Nämä työntekijät kokivat, että esimies välitti heistä ja halusi auttaa heitä siinä, missä pystyi. Usein pelko siitä, ettei osaa käsitellä toisen tunteita saa meidät piiloutumaan ja välttelemään tilannetta parhaamme mukaan.

Jokaisen työuraan mahtuu monenlaista huippua ja aallonpohjaa, joiden huomioiminen on tärkeää. Ne tarvitsevat hurraajan ja sparraajan – yleisön, jonka kanssa työtä yhdessä tehdään. Kun työkaveri on sen pohjan tai edes alamäen tai tasaisen matkanpätkän nähnyt ja kohdellut näkemäänsä myötätuntoisesti, voi siitä toipuminen alkaa. Niin kauan, kun niitä peittelee toisilta, ne saavat meissä itsessämme valtaa. Surustakin sanotaan, että se voi hälvetä vasta kun se on tuotu tois(t)en ihmisten nähtäväksi ja tunnettavaksi.

Itse jouduin keväällä etsimään töitä ainakin hetkellisesti ja olisin todella paljon kaivannut sparraajaa siihen. Tilanteen shokeeraamana on vaikea kaivaa itsestään huippuosaaja, jonka voi myydä rekrytoijalle. Kaipasin suosittelukirjeen kirjoittajaa, vinkkejä työpaikoista tai edes että joku sanoisi mitä omassa LinkedIn-profiilissa voisi parantaa. Tai että joku kertoisi missä olen hyvä ja millaisissa työtehtävissä minut mahdollisesti voisi nähdä. Enkä taatusti ollut ainoa, joka tätä olisi kaivannut.

Vaikka työpaikka ei ole terapiakeskus, se on yhteisö, joka varmasti selviytyy paremmin antaessaan tilaa yksilöille ja heidän tunteilleen.

Koronapandemiasta ja poikkeustilanteesta ei ole ennakkotapausta, jonka pohjalta voitaisiin sanoa miten tilanne kannattaa kohdata tai miten tästä jatketaan eteenpäin. Tarvitseeko tilannetta kuitenkaan pelätä? Vaikka työpaikka ei ole terapiakeskus, se on yhteisö, joka varmasti selviytyy paremmin antaessaan tilaa yksilöille ja heidän tunteilleen. Mikään työyhteisö ei ole tämän pandemian jälkeen entisensä, eikä menneeseen ja menetettyyn työyhteisöön siksi kannata takertua.

Haluan ajatella rohkeuden olevan taito, jota voi kehittää, sen sijaan että se olisi luonteenpiirre, jota meillä yksinkertaisesti on tai ei ole. Ei kaikki rohkeus ole sitä, että pitää puheen tuhatpäisen yleisön edessä, perustaa yrityksen ja muuttaa maailmaa. Rohkeutta on myös se, että uskaltaa välittää.

Ihmiset eivät katoa mihinkään, paitsi jos pelkäämme ja välttelemme heidän kohtaamistaan. Voisiko siis olla mahdollisuus kannustaa vieruskaveria uuteen nousuun eikä takertua siihen mitä vielä hetki sitten oli ja pitää kiinni vanhalle työpaikalle palaamisesta? Mitä jos sen sijaan kertoisimmekin työkaverille missä hän on hyvä, ja millaisissa tehtävissä hänet näkisimme. Toimia heidän suosittelijoinaan ja toivottavasti voin auttaa heitä uuden uran alkuun kertomalla rekrytoijille, miten upeita ihmisiä he ovat palkkaamassa. Ja laittaa välillä viestiä ja kysyä, että “moi, miten menee?” ja myös vastata siihen. Ihan rehellisesti, tunteineen kaikkineen.

Kirjoittaja on työskennellyt pitkään asiakaspalvelussa ja tapahtuma-alalla, jossa työt loppuivat maaliskuussa kuin seinään. Tuhansien ihmisten messuvilske on vaihtunut hiljaisiin etätyöpäiviin HR-tehtävien parissa, eikä kirjoittaja malta odottaa paluuta ihmisten näkemiseen ja halaamiseen. Korona on tuonut kuitenkin lempeämmän otteen itseen ja elämään, eikä paluuta supersuorittajan arkeen toivottavasti ole tulossa.